Turkistuotannossa syntyy eläinten kasvatuksen ohessa huomattava määrä erilaisia aineita ja materiaaleja, jotka eivät päädy lopputuotteena myytävään turkisnahkaan. Nämä niin kutsutut sivutuotteet ja sivuvirrat ovat olennainen osa suomalaisen turkiselinkeinon toimintamallia ja sen asemaa osana laajempaa biotaloutta. Tässä artikkelissa käymme läpi, mitä sivutuotteet ja sivuvirrat tarkoittavat turkistuotannon yhteydessä, miten ne syntyvät, miten niitä hyödynnetään ja miksi niiden hallinta on osa vastuullista elinkeinon harjoittamista.
Mitä sivutuotteet ja sivuvirrat tarkoittavat turkistuotannossa?
Sivutuotteella tarkoitetaan tuotantoprosessissa syntyvää ainetta tai materiaalia, joka ei ole tuotannon ensisijainen tavoite mutta jolla on silti taloudellista tai muuta hyödyntämisarvoa. Sivuvirta puolestaan kuvaa laajemmin niitä materiaalivirtoja, jotka kulkevat tuotantosysteemin läpi ja päätyvät edelleen käyttöön muualla. Turkistuotannossa nämä käsitteet kattavat kaiken turkisnahkan ulkopuolelle jäävän, kuten eläinten ruumiinosat, rasvan, lannan ja muut biologiset materiaalit.
Keskeinen lähtökohta on, että turkistuotannossa mitään ei käytännössä hävitetä. Jokainen tuotantoprosessissa syntyvä materiaali on potentiaalinen raaka-aine jollekin toiselle prosessille. Tämä ajattelutapa erottaa sivutuotteet jätteestä: jäte on materiaalia, jolle ei löydy käyttöä, kun taas sivutuote integroituu osaksi laajempaa tuotantoketjua.
Konkreettinen esimerkki havainnollistaa tämän hyvin: kun turkiseläin teurastetaan ja nahka otetaan talteen, jäljelle jää merkittävä määrä orgaanista biomassaa. Tämä biomassa ei päädy kaatopaikalle, vaan se ohjataan edelleen käsiteltäväksi lannoitteeksi, biopolttoaineeksi tai muiksi hyödyllisiksi tuotteiksi. Sivutuote on siis osa suunniteltua tuotantosysteemiä, ei sen tahaton jäännös.
Miten rehuraaka-aineet, rasvat ja öljyt syntyvät tuotannossa?
Turkiseläinten kasvatus tuottaa sivuvirtoja kahdessa suunnassa: toisaalta turkistilat käyttävät muiden elintarviketuotantoketjujen sivutuotteita rehuna, toisaalta itse turkistuotanto synnyttää omia sivuvirtojaan. Tämä kaksisuuntaisuus on keskeinen osa turkiselinkeinon kiertotalouslogiikkaa.
Rehu lihanjalostuksen ja kalanjalostuksen sivutuotteista
Turkiseläinten rehu koostuu pääosin lihanjalostuksen ja kalanjalostuksen sivutuotteista, kuten teurasjätteestä, sisäelimistä, kalaperkauksessa syntyvistä jätteistä sekä elintarviketeollisuuden muista ylijäämistä. Nämä materiaalit ovat elintarviketuotantoketjun sivutuotteita, jotka vaativat muutoin asianmukaisen hävittämisen tai jalostamisen. Turkiseläimet muuttavat nämä materiaalit tehokkaasti biologisesti arvokkaaksi biomassaksi, josta saadaan sekä turkisnahka että uusia sivuvirtoja.
Tämä rehurakenne tarkoittaa, että turkistuotanto ei kilpaile ihmisravinnon kanssa samoista raaka-aineista, vaan hyödyntää elintarvikeketjun muutoin vaikeammin hyödynnettäviä osia. Turkistuotanto toimii tässä mielessä eräänlaisena biologisena jalostajana, joka nostaa elintarvikeketjun sivutuotteiden arvoa.
Rasvojen ja öljyjen syntyminen teurastuksen yhteydessä
Teurastuksen yhteydessä eläimistä saadaan talteen merkittäviä määriä rasvaa ja öljyjä. Erityisesti minkin rasva tunnetaan hyvistä ominaisuuksistaan: se on koostumukseltaan poikkeuksellisen pehmeää ja sisältää runsaasti tyydyttymättömiä rasvahappoja. Tämä tekee siitä arvokkaan raaka-aineen erilaisiin jatkokäyttökohteisiin, kuten kosmetiikkateollisuuteen, nahkatuotteiden hoitoaineisiin ja teollisiin voiteluaineisiin.
Myös kettujen ja suomensupin teurastuksessa syntyy rasvoja, jotka soveltuvat biopolttoaineen tuotantoon tai muuhun energiahyödyntämiseen. Rasvojen ja öljyjen talteenotto on siten merkittävä osa turkistuotannon sivuvirtojen kokonaisarvoa.
Sivuvirtojen hyödyntäminen osana kiertotaloutta
Rakentuen edellä kuvattuun ymmärrykseen sivutuotteiden luonteesta voidaan nyt tarkastella, miten näitä virtoja konkreettisesti hyödynnetään suomalaisessa turkiselinkeinossa. Kiertotaloudessa tavoitteena on pitää materiaalit käytössä mahdollisimman pitkään ja korkeimmalla mahdollisella arvotasolla. Turkistuotanto toteuttaa tätä periaatetta useilla toisiaan täydentävillä tavoilla.
Lanta lannoitteeksi ja biokaasuksi
Turkiseläinten lanta on yksi merkittävimmistä tuotannon sivuvirroista. Se sisältää runsaasti ravinteita, erityisesti typpeä ja fosforia, jotka ovat kasvintuotannolle välttämättömiä. Turkiselinkeinon fosfori sivutuotteena on merkittävä osa Suomen alkuainevarantoa, ja sen kierrättäminen takaisin peltoon korvaa kemiallisia lannoitteita.
Lanta soveltuu myös biokaasulaitosten raaka-aineeksi, jolloin siitä tuotetaan uusiutuvaa energiaa ja mädätysjäännöstä, jota voidaan edelleen käyttää lannoitteena. Turkistuotannon lannoitteiden valmistusprosessi on kehittynyt järjestelmällisesti osaksi suomalaista biotalousketjua.
Teurastuksen sivutuotteet ja niiden jatkojalostus
Teurastuksessa syntyvä orgaaninen biomassa, kuten sisäelimet, luut ja muu pehmytkudos, ohjataan jatkojalostukseen. Osa materiaalista soveltuu eläinperäisten lannoitteiden tai rehujen raaka-aineeksi, osa energiahyödyntämiseen. Prosessissa syntyvät rasvat ja öljyt käsitellään erikseen niiden ominaisuuksien ja käyttökohteiden mukaan.
Sivuvirtojen hyödyntäminen kokonaisuudessaan näyttää tältä:
- Lanta jalostetaan orgaaniseksi lannoitteeksi tai biokaasulaitosten raaka-aineeksi
- Teurastuksen orgaaninen biomassa ohjataan eläinperäisiksi lannoitteiksi tai energiaksi
- Rasva ja öljyt hyödynnetään kosmetiikka-, teollisuus- tai energiakäytössä
- Rehu koostuu elintarvikeketjun sivutuotteista, joita ei muutoin hyödynnettäisi tehokkaasti
Tämä kokonaisuus tarkoittaa, että turkistuotanto toimii käytännössä suljetun kierron periaatteella: ulkopuolelta tulevat sivutuotteet jalostuvat turkiksen ohella uusiksi hyödyllisiksi materiaaleiksi, jotka palaavat kiertoon muissa tuotantoketjuissa.
Miksi sivuvirtojen hallinta on osa vastuullista turkiselinkeinoa?
Sivuvirtojen järjestelmällinen hallinta ei ole vain ympäristöteko, vaan se on rakenteellinen osa sitä, miten vastuullinen turkiselinkeino toimii. Tämä tarkoittaa, että sivuvirtojen hyödyntäminen on integroitu osaksi tuotannon suunnittelua, sertifiointia ja alan kehittämistä, eikä se ole jälkikäteen lisätty vastuullisuustoimenpide.
Vastuullisuus turkiselinkeinossa rakentuu konkreettisista mekanismeista, joista sivuvirtojen hallinta on yksi keskeinen. Kun tuotanto on suunniteltu niin, että kaikki materiaalit saavat käyttökohteen, vähennetään ympäristökuormitusta, parannetaan resurssitehokkuutta ja vahvistetaan elinkeinon asemaa osana suomalaista biotaloutta. Nämä eivät ole erillisiä tavoitteita, vaan saman tuotantologiikan eri ulottuvuuksia.
Sivuvirtojen hallinta liittyy myös turkiselinkeinon taloudelliseen kestävyyteen. Kun sivutuotteista saadaan lisäarvoa, se vahvistaa koko tuotantoketjun kannattavuutta. Suomalainen turkiselinkeino toimii ilman valtiontukia, joten jokainen sivuvirroista saatava lisäarvo on merkityksellinen osa elinkeinon omavaraisuutta. Tämä tekee sivuvirtojen tehokkaasta hyödyntämisestä paitsi ympäristövastuun, myös liiketaloudellisen järkevyyden kysymyksen.
Lisäksi sivuvirtojen hallinta on osa sitä läpinäkyvyyttä, jota turkitarhauksen ympäristöstandardit edellyttävät. Kun tuottaja pystyy osoittamaan, mihin jokainen tuotannossa syntyvä materiaali päätyy, se vahvistaa koko elinkeinon uskottavuutta sekä kotimaisten sidosryhmien että kansainvälisten markkinoiden silmissä. Sivuvirtojen hallinta on siten samaan aikaan käytännön tuotantokysymys, ympäristövastuun toteuttamista ja elinkeinon maineen rakentamista.